Syömisistä en edes halua kertoa! LIIKAALIIKAALIIKAA! Ja säälittävän pieni lenkki takana....muutenkin ahdistusta ja itsevarmuuden puutosta koko päivä...joka päivä!
Tässä ihania thinspo- kuvia, yritän taas kehitellä ensikerralla jotain järkevää kirjoitettavaa. nyt ei vain mistään tule mitään :s
Tiedostatko sen että olet sairas.
VastaaPoistaEt laihdu koska syöt liian vähän. Tuollaisella minimi kalorimäärällä poistat vain arvokkaat lihakset ja koska lihakset mitä todennäköisemmin ovat poistuneet kehostasi, kulutuksesi on myös pienentynyt suuresti.
Mitä oikein tavoittelet? Miksi halua olla laiha?
Olet kovin nuorikin vielä ja luulen että sulla ei oo enää mahdollisutta tulla äidiksi, olet itse riistänyt sen mahdollisuuden itseltäsi.
Luin itse yhtenä päivänä vanhaa päiväkirjaani. Ajatusmaailmani oli kutakuinkin samanlainen kuin sulla, en myöntänyt että mulla on syömisongelma, ajattelin vain että kontrolloin itse syömistäni ja pystyn lopettamaan sen heti kun vain haluan. Todellisuudessa laskin kaloreitani aamulla herätessä siihen asti kun ilta tuli ja menin nukkumaan. Nautin siitä tunteesta jos oli nälkä kun menin untenmaille.
Nyt "vanhempana ja viisaampana" tajuan miten kaltoinkohtelin vartaloani. Jatkuva masennuksen tunne johtui vain siitä että en syönyt säännöllisesti tai en syönyt ollenkaa. Miksi ihminen yrittää löytää oikoreitin laihtumiseen?? ei ole kuin sen yksi reitti. Terveellinen ja monipuolinen ruokavalio ja kaloreita on saatava, tai kehon toiminta ja aineenvaihdunta ei pysy yllä.
Syömättömyys kostautuu ennen pitkään ja sen vuoksi painokin vaan nousee eikä laske.
Sinun hakisin apua äkkiä, ennen kuin se on myöhäistä.
Minun apuni oli avomieheni joka tuli elämääni. Hän on urheilullinen, lihaksikas ja huolehtii itsestään. Silloin mäkin tajusin että enhän mä pidä ollenkaan huolta itsestäni vaan kaltoinkohtelen ja rääkkään kroppaani. Minulla on tällähetkellä tavoitteena pudottaa ennen kesää jokunen kilo ja olen jo nyt alkuvuodesta saanut kiloja putoamaan, mutta tämä keventäminen on ollut hauskaaa, toisin kuin se mitä joskus tein. Mietin aina miksei paino putoa vaikka en syö paljon(kuten sinäkin olet täällä blogissasi miettinyt) eikai sen nyt herranjumala putoa jollei syö, miten luulin elintoimintojen pysyvän yllä ilman ruokaa. Ravinnon puute on myös rasite sydämmellesi, pikkuhiljaa se lihas sun sydämen ympäriltä alkaa lähtemään ja ennenpitkään saat sydänkohtauksen.
tee jotain, kun se vielä on mahdollista.
Sulle on annettu yksi keho, josta sun pitää pitää huolta, miksi rääkkäät sitä? mikset arvosta sitä että olet saanut syntyä terveeksi lapseksi? haluat vain itse tehdä kehostasi yhä hauraamman ja yhä hauraamman.
Elämäsi voi vielä muuttua, ehkä sullekkin koittaa vielä se päivä, että voit syödä huoletta, ilman että lasket kaloreita, ja voit nauttia elämästäsi.
Näin minullekkin kävi ja nyt olen onnellinen :) Tsemppiä ja voimia.
Kiitos sulle todella paljon kirjoittamastasi pitkästä tekstistä. Mä en usko että olen ns "virallisesti sairas" mä en ole lähellekkään alipainoinen. Käyn kyllä tällä hetkelläkin juttelemassa koulunkuraattorilla. Mä olen yrittänyt laihduttaa terveellisesti, ennen tämän blogin aloittamista. EI ONNISTUNUT. Pelkkää turhautumista. Siksi tämä "rääkkääminen" joka ei myöskään näytä auttavan. Vihaan itseäni niin paljon, en haluasi! Tahtoisin olla taas normaali ja iloinen ja tyytyväinen itseeni. Vaaditaanko siihen vähintään 5kg painon pudotus? en osaa sanoa ennenkuin toteutan sen. Olen todella kiitollinen sun tekstistä ja mä todellakin puhun kuraattorille, jos sen mielestä mä kaipaan munlaista ammattiapua niin kai mä sitten hoitoon menen? Mutta nyt en jaksa uskoa että mä olisin sairas.
VastaaPoista*muunlaista
VastaaPoistaMinä myöskään en uskonut olevani "virallisesti sairas" mutta nyt kun sen kaiken yli on päässyt, näkee kuinka sairas sitä oikeesti oli. Minä en myöskään ollut alipainoinen ja se oli myös osasyy siihen miksi ajattelin olevani terve. Mulla on yks kaveri joka sairastaa anoreksiaa ja bulimiaa, se vaan pienenee ja pienenee jatkuvasti. Mä oon tehnyt kaikkeni että se sais apua. Mutta kun se ihminen väittää että mitkään terapeutit ei usko että on sairas, jos ei oikesti ole alipainonen, ei se niin mee, kyllä ne auttaa. Mun syömisongelmat lähti oikeestaan siitä kun aloin seuraa ton mun kaverin elämää, ja yritin tosissani auttaa sitä niin paljon että musta tuli sille ns. "terapeutti" ja siihen asti se ei olis saanu mennä, koska enhän mä ollut ammattilainen ja teini vielä itsekkin, joten oma ajatusmaailma lähti kulkemaan samaan suuntaan kun sen mun kaverin.Terveellisesti kun laihduttaa, tuntuu että tulosta ei synny, koska se on hidas ja pitkä prosessi. Mut se on ainut keino saada ne kilot OIKEASTI pois.
VastaaPoistaNiissä mun päiväkirjoissa oli myös valtava itseinho, haukuin itseäni jatkuvasti, rumaksi, lihavaksi ja jatkuvasti masensi. Se jos saat pudotettua 5kg ei tee sua onnelliseksi. Esimerkkinä tästä taas tä mun sairas kaveri. Mä luulin viime kesänä et se on saanut kontrolliin syömisensä ja että hän on vihdoin saanut itsestään terveen. Oltiin siinä vähän maisteissa ja naureskeltiin kaikkea, sanoin kaverilleni kuinka iloinen olen hänen puolestaan että kaikki on taas hyvin, hän vakavoitui ja sanoi että asiat ei oikeesti ole hyvin. (hyvin hän oli peittänyt sen multa) hän sanoi että aina kun saa pudotettua painoa ja pääsee siihen päämäärään jota on tavoitellut tulee uusi tarve päästä seuraavaan päämäärään ja pudottaa seuraavat 5kiloa. Edelleen oon painottanut tälle mun kaverille että apua on haettava ja ihan oikeesti. Syömisongelmaisen ihmisen ajatusmaailmaa ei muuta mikään muu kuin terapeutti. sille mun kaverille ei kouluterkat jne. auttanu, eihän ne ammattilaisia sellasissa asioissa ole.
Terapeutti on ainut apu, koska se on ainut ihminen joka saa sen sairaan ihmisen ajatusmaailman kulkemaan niinkuin sen normaalisti kuuluukin kulkea.
Mä olin siinäsuhteessa onnellinen, että mulla se syöminen ei kerennyt kovin pitkään menemään sitärataa ja sen vuoksi sain mun miehen avulla tajuttua, että mitä helvettiä olin tekemässä!
Sulla on koko elämä edessä, sä saat tehtyä siitä vielä elämisen haluisen, se on vaan susta kiinni. se on iso kynnys lähteä hakemaan sitä apua, mutta sen kun on tehnyt, saa olla ylpeä itsestään. siitä päivästä alkaa paraneminen, ei se tietysti helppoa ole, mutta joka päivä olet lähempänä oikeeta elämää ja saat vihdoin alkaa elämään sun elämää ja nauttia siitä.
Mä niin toivon että sä saat apua, en tunne sua, mutta uskon että oot oikeesti hieno ihminen. Muistele jotain päivää ennen kuin ikinä mietit laihduttamista, sellaista sen elämän kuuluu olla. Elämisen arvoista.
Koita jaksaa <3
Mä todella liikutuin sun tekstistä! Sun kaverin tilanne ei todellakaan kuullosta hyvältä. Mulla tosiaan itseinho on vaan pahentunut ja pahentunut. Välillä mä vaan itken,nipistän ja hakkaan itseäni. Tunnen itseni niin säälittäväksi, rumaksi ja läskiksi. En itsekkään osaa sanoa milloin tämä kaikki oikein alkoi, en tosiaan ole aina ollut tällainen. Enkä haluaisi olla! Haluan olla onnellinen ja tyytyväinen itseeni niinkuin ennen. Mutta kaikki tuntuu niin vaikelta. Mä haluan laihtua ja siitä olen varma. Haluan nopeita tuloksia, että mun ei tarvitsi katsoa itseäni tällaisena, olen niin tyytymätön. Apua mä haluaisin, mutta pelkään että laihdutus kielletään kokonaan ja syömisiä tarkkaillaan herkeämättä. Mun on pakko kai yrittää välillä sitä terveellistä laihtumista. Jos olen äkäinen,äkkipikainen ja masentunut kun rääkkään itseäni...?haluan taas elämästä elämisen arvoista! Itseinho vaan on niin valtava! Kiitos sulle paljon tekstistäsi, se sai mut oikeasti miettimään. (kyyneleet silmissä luin sitä) ja mä yritän, oikeasti yritän<3
VastaaPoistaHienoa kuulla että oikeesti yrität! :) Mä muistan kans kun sain kerran hirveän raivokohtauksen, heittelin mun huoneessa tavaroita ja löin ja nipistin itseäni, tän jälkeen lähdin hakee kaupasta lohtu karkkia. näin kävi vaan kerran, mutta kun se "kohtaus" oli ohi, mietin että mitä tässä oikeen tapahtu.
VastaaPoistaTää mun kaveri asuu eri kaupungissa kun mä, ja sen takia sen laihtuminen näkyy niin älyttömän selkeesti kun ei nähdä edes niin usein. Se on mun paras kaveri, mulla ei oo ikin ollu sellasta kaveria. Se on oikeestaan mun ainoa oikea kaveri. Kukaan ei pysty käsittää sitä yhteyttä mikä meillä on, ei tarvitse edes sanoa mitä ajattelee niin toinen tietää heti missä mennään. Niinku me on ennenki sanottu, me ollaan sielunsiskoja. kaikki aina ihmettelee kun ne kuuntelee meidän juttuja, monet on sanonu et "ihan kun teillä olis oma kieli" Ku ei tarvii ees sanoo mitään niin toinen ymmärtää oikeesti kaiken. Se on niin helvetin tärkee ihminen mulle! Mä en luovuta, mä aijon vielä saada sen menemään jonnekkin terapiaan. Joku 3vuotta sitten mä järjestin tilanteen minkä avulla sen vanhemmat sai tietää sen syömishäiriöstä (tä on ainut asia jota se kaveri ei tiedä mun tehneen, muuten tiedetään toisistamme AIVAN kaikki) Mutta miten helvetin typerät vanhemmat sillä on, NE EI TEHNY MITÄÄN. Niinku se mun kaveri sano, ei niitä kiinnosta, niin se varmaan on. Tai sit ne on sen verran vanhanaikasia et ne ei jaksa uskoa et mitään syömishäiriöitä on edes olemassa. Mun kaveri ei päässy terapiaan, koska se olis tarvinnu äitinsä sinne mukaan (tuolloin hän oli alaikäinen) Nyt hän on täysikänen ja en tiedä miten apu siinä tilanteessa saadaan, mut sen on saatava sitä! Se on niin helvetin hieno ihminen, niin tärkee ja rakas mulle, mä en tahdo luopua siitä! Mä tahdon et se tulee jonain päivänä mun häihin mä tahdon et me nähdään jonainpäivänä toisemme raskaana, mä tahdon sen lapsen ristiäisiin, mä tahdon et me istutaan yhdessä keinutuolissa ja vietetään eläkepäiviä. Niin sen pitää mennä! Ei elämän kuulu päättyä siihen kun on juuri teini-iän ylittäny. Täytyy elää!hui nyt tuli mullekki itku :(
Tietääkö sun vanhemmat sun ongelmasta? Tai poikaystävä? Heti kun joku läheinen saa siitä edes tietää, niin se taakka sun harteilta pienenee. Muista et puhuminen aina auttaa <3
Itkin koko ajan lukiessani tekstiä. Tuntuu todella pahalta ja mäkin toivon todella paljon että sun kaverisi saisi apua ja parantusi (vaikka en häntä edes tunne, tuntuu todella pahalta)
VastaaPoistaMun vanhemmat ei tiedä. Enkä halua niitä huolestuttaa, mä asun nyt kuitenkin yksin ja eri paikkakunnalla kuin vanhemmat ja muut sukulaiset. Poikaystävä tietää että mulla on ollut vaikeaa, ja olen myös kohtausten aikana huutanut ja itkenyt kuinka paljon mä itseäni vihaan... sanonut pari kertaa että en halua elää ja toivoisin etten olisi koskaan syntynytkään. Mutta en usko että tällä hetkellä hän uskoo, että ajattelen edelleen joskus näin. Nyt muutama viikko on mennyt rauhallisesti ja olen syönyt, josta kyllä seuraa kamala morkkis. Ja vihaan itseäni taas enemmän ja enemmän...... puhuminen on niin vaikeaa. Mutta uskon että onnistun siinäkin ajan kanssa. Puhunhan minä nyt jo kuraattorillekkin jonkun verran asioistani :) kyllä mä pärjään! kiitos sinulle<3